2017

In Yleinen by JenniLeave a Comment

Takana on aikamoinen oppimisen vuosi. Täytyi oppia hidastamaan tai jopa pysähtymään hetkeksi kokonaan. Täytyi oppia päästämään irti, vaikka luonto ei olisi tahtonut antaa periksi.

Vuonna 2017

Paloin loppuun. Henkisesti niin pahasti, että fyysinenkin puoli alkoi pettämään.

Olin kuitenkin reipas, aina kun täytyi, vaikka olo oli täysin päinvastainen.

Opin kuitenkin myöntämään sen, ettei aina pysty, vaikka kuinka haluaisi. Suurin harppaus kohti tyynempiä vesiä oli se, kun annoin itselleni aikaa hengittää. Olla. Pysähtyä.

Mutta näkyi ne valot pimeyksien reunoilla tänäkin vuonna.

Oon tuntenut suunnatonta kiitollisuutta ja rakkautta Jannea kohtaan, joka jaksoi kantaa meidät molemmat läpi huonojen aikojen. Toi kaupasta välillä kaikkia mun lemppariherkkuja, kun huomasi, että ei oo Jenspa tänään mittään syönyt. Kaappasi haliin juuri, kun tarvitsikin ja valvoi, kun mua ei nukuttanut.

Oon saanut suurta lohtua ja voimaa ystävien sanoista. Harva edes tiesi, miten syvissä vesissä sitä siinä uiskenneltiinkin, mutta silti he sanoivat juuri oikeat sanat oikeaan hetkeen. Kiitos.

Ihana Nalamme on tuonut jokaiseen päivään suunnatonta iloa ja turvaa. Se on uskomatonta, miten tuo karvaturri pystyykään aistimaan fiilikset ympäriltään niin hyvin ja käyttäytymään sen mukaisesti. Köllähtämään viekkuun lämmittämään tai haastamaan riehuleikkiin.

Olen nauttinut musiikista enemmän kuin aikoihin. Kun kävin keikoilla, ei siinä hetkessä painanut mikään. Näin Berliinin klubilla upean John Legendin ja kyynelehdin heti keikan ensimmäisillä tahdeilla. En surusta, vaan siitä, että hetki oli niin voimauttava.

Uskalsin liittyä kuoroon ja kerran viikossa lauloin musikaalisävelmiä ihanan opettajan johdolla.

Ja upeinta on se, että tänä talvena olen taas uskaltanut unelmoida. Ja luottaa elämään.

Leave a Comment